Tuli tuossa otsikon kirjoituksen jälkeen mieleen että mitenkäs on tämä suomenkielen osaamisen laita? Moniko oikeasti osaa Suomea, ja moniko vaan uskottelee niin sekä itselleen että lähimmäisilleen?
Uskoisin että yllättävänkin moni lukeutuu jälkimmäiseen. Itseäni ei kyllä hitustakaan kiinnostanut koulussa minne se pilkku kuului, tai mitkä sanat kirjoitetaan yhteen, mihin tulee viiva ja mitkä jätetään ihan erilleen.

Yläasteella tuntui kaikki muu olevan tärkeämpää kuin edellämainitut seikat. Kunhan se kuulosti hyvältä, ja viesti meni perille. Ja yläaste kunnialla suoritettu. Hurraa! Ja nyt sitten tekstiviestien merkkejä säästelläkseni en viitsi uhrata ajatuksiani pilkkusäännöille tai välimerkeille. Yhdyssanoja sensijaan syntyy aivan uudenkinlaisia.
Ja mitäköhän äidinkielen opettaja näistä mun blogiteksteistä sanoisi... voivoi, mahtaisi punakynä viuhuta.

Vieraiden kielten opiskelussa pitäisi puolestaan antaa kieliopin olla vähemmällä ja käyttää myös äidinkielen opinnoissa hyväksi havaittua "kunhan viesti menee perille" -tekniikkaa. Vieraita kieliähän pääasiassa opiskellaan, jotta niitä voisi käyttää. Eikö jo, kun siirrytään 2000-luvulta seuraavalle vuosikymmenelle, voitaisi sisäistää kielten opiskelussakin tuota käyttöä enemmän kuin kielioppia.

Mitäpä hyötyä on opettaa heikosti äidinkielensä läpäisseelle ruotsin kielioppia. Nimittäin, jos ei suomeksikaan tiedä mikä on predikaatti, subjekti ja objekti - miten tuon saman kuvitellaan uppoavan esim. ruotsiksi. 
Vai olenko ensimmäinen, joka mainitsee kielen opiskelussa tärkeimmäksi osaksi - "kunhan viesti menee perille"?

Ainiin, miksi olinkaan kirjoittamassa Sunnuntai-iltaa...
Leivoin pullaa tänään. Tältä ne näytti ennen kuin tulivat uunista:

-Pia